3.10.2013, SUURIA HETKIÄ KOTOMAAN KORKEIMMAN VUOREN HUIPULLA

Tunteita laidasta laitaan, sekä paljon kiitollisuutta.

Lähdimme pitkän viikonlopun reissulle torstaina. Perjantai oli vapaapäivä ja Saksojen yhdistymisen juhlapäivä. Ajelimme tuttuun laaksoon ja Garmisch-Partenkirchenin kupeessa olevaan Grainaun kylään ja Campingplatz Zugspitzelle.

3.10, Perjantai aamu valkeni aurinkoisena niin kuin sääennustus oli luvannutkin. Heräsin jo viiden aikoihin, mielessä oli päivä ja tavoitteeni kivuta pieni matka kotomaan Zugspitzen huipulle. Olin valmis nyt tuohon.

Lähdimme pyörällä hissin lähtöpaikalle. Ei yhtään ajateltu matkaa vaan äkkiähän sen pyöräilee, oli ajatus. Ensin oli loivaa nousua. Alkoi siinä mieliin jo tulla, että täältähän olemme autolla ajaneet useamman kerran ja matkaa ja nousua on jonkin verran Eibsee-järvelle. Pyöräni on vain kahdeksanvaihteinen tavallinen pyörä. Ykkösvaihdekkin tuntui jo niin raskaalta, että ruosteessa kai se on ja reppu selässä painavalta, aivan kuin armeijan täysvarustus olisi ollut selässä. 
Aloin taluttamaan pyörää. Minua vähän tympi rehkiminen aamusta ja kuumakin tuli kävellessä. Tienviitta kertoi, että matkaa on melkein kolme kilometriä vielä ja nousua tuli enemmän. Jos meillä kotimäelle noustessa on 16% nousu, niin paikoin oli yhtä jyrkkää, tympi vielä enemmän. Olimme hiekkaisella metsäreitillä, joka oli suorin ja merkitty pyöräreitti hissiasemalla.
Hiljaista siellä oli, muutama nuori maastopyöräilijä asianmukaisin varustein meni vauhdikkaasti ohi ja joku pariskunta oli koiransa kanssa kävellen. Jossain vaiheessa ohi meni maastopyörällä jo aikuisen ikään ehtinyt mies, hänelläkin trikoot päällä. Huomasin pian, että tämä mieskin on alkanut kävelemään, ajoi ja käveli taas. No, en aivan rapakuntoinen sitten ole ja vähän tuo mieltäni lohdutti.
Kuului ohi menevän junan ja bussin ääniä. Pian tämä mies istui penkillä punaisena ja ei häntä sen jälkeen enää näkynyt. Minunkin mieli alkoi kirkastumaan, vaikkei mitään levähdystaukoja pidettykään. Alkoi jo naurattaa tämä maalaistollojen homma taas. Mehän olisimme pääseet junalla leirintäalueen läheltä tai bussilla paljon helpommalla.
No, parempi näin, saimme hyvän aamutreenin. Leirintäalue on 720 metrin korkeudessa ja hissiasema 1000 metrissä ja ajo matkaa tuossa tuli noin 7 kilometriä. Kuvia ei matkalla tullut yhtään räpsittyä. :)

Kemijärventieltä Ruka-tunturin huipulle on noin 200m nousu eli olisi siinäkin pyöräilemistä.

Zugspitze on Saksan korkein vuori, 2962m. Vuorelle pääsee Saksan puolelta hammasratajunalla ja gondolihissillä. Junalla pääsee Garmisch-Partenkirchenistä asti, välillä on muutama asema. Juna nousee 950 metrin nousun ja viiden kilometrin matkan kallion sisässä ja määränpää asema on 2600 metrissä Schneeferner-jäätikköllä.

Eibsee Seilbahn nousee tästä 1000 metristä lähes 2962 metriin, hissimatkan pituus melkein 4,5km. Hissillä ylös menijöitä oli muitakin ja jouduimme reilun puoli tunnin odottamaan. Hissejä kulki noin kymmenen minuutin välein. Hienot oli hissimatkalta maisemat.

Olen täällä hyvin monessa jutussa kirjoitellut omasta arkajalkaisuudestani. Se on ollut jo lapsesta asti, että rotkon avoin reuna tai katolle kiipeäminen portaita pitkin ei tunnu hyvältä. Tulee voimattomuuden tunne koko kehoon ja pieni pelon tunne, että jos minä tipahdan. Korkealta tasanteen reunalta alas katselu ei ole koskaan tuonut tuota tunnetta tai korkeat paikat eikä hissit. Tässä juttua reilun vuoden takaa, kun minä en tohtinut aivan Zugspitzen huipulle mennä. Tuo asia on minua kovasti harmittanut. Asiaa olen paljon ajatellut, niinkuin tänä aamunakin.

Täällä vuoren huipulla menee Saksan ja Itävallan raja. Takana Itävallan puolta.

Eibsee kauniina edessä.

Grainau ja Garmisch-Partenkirchen.

Porukkaa ympäri maailmaa oli kovasti jo paikalla.

Schneeferner-jäätikkö pilvien alla.

Siinä se nyt on, minun pieni unelma edessä valmiina odottaa, että kuljen sen.

Tämä on lähes kaikille aivan helppo juttu, niinkuin miehellenikin. Minulle ei aiemmin, mutta kun tahtoo ja haluaa jotakin tarpeeksi, niin se on mahdollista toteuttaa. Tämä on ollut pitkä tie kulkea ja suuri on kehitys ollut parissa vuodessa. Minä olen aivan tietoisesti itseäni harjoituttanut, kohdannut ja kulkenut rotkojen reunoilla. 

Mieli oli rauhallinen ja varma siitä, että nyt se onnistuu.

Eli tähän menee lyhyt kiipeilypolku/klettersteig, on vaijeri johon voi itsensä turvavaljain kiinittää. Olen vähän luuseri. Minulla oli turvavaljaat mukana, nyt kun ovat jo jonkin aikaa odottaneet ensimmäistä käyttöään. Puin ne päälleni. Enkä ainut ollut joka samoin teki. Jopa jotkut niistä jotka oli ilmeisesti varuisteista päätellen tulleet alhaalta asti, kiinittivät itsensä tästä noustessa. Kuitenkin enemmistö, niinkuin miehenikin, kulkivat normaalisti.

Tasanteella kyltissä lukee, että se alue on turvallista mutta portista poistuen ei ole enää turvallista aluetta.

Odottelua ja ruuhkaa matkalla.

Pian jäätikköalue täyttyi usvaan.

Ei se kovin leveä ole tämä harjanne.





Zugspitze 2962 metriä. 



Ei mitään voimattomuuden tunnetta tai pelkoa tullut noustessa,
 vaan mielen valtasi suuri ilo ja riemu siitä, että minä tein tämän.
Yksi lisä askel otettu toisia unelmia kohti.

Ihastelimme maisemia ylhäältä, kyllä täällä kotonakin on kaunista ja aivan näin Dolomiitti-reissun jälkeen.

Minulla oli repussa jotakin,..

Olin varautunut erityisellä nautinnolla tähän minulle suureen ja erityiseen hetkeen, kissankielisuklaalla. ;) :)

Suklaat syötyämme vietimme aikaa, odotimme josko tuo sumu tuosta vauhdilla häipyisi, niin tästäkin kuvasta olisi tullut aivan toisenlainen. Jyrkänne tuossa jalkojeni edessä. Sitä en osaa sanoa, että olisinko ilman tuota turvalenkkia nousut ja tässä ollut, luulen että olisin. Sumu ei häipynyt.

Rakkautta joillakin 15 vuotta,..

Mukava oli seurata näitä kokeneempia. Kaksi nuorta miestä oli alhaalta nousseet vajaasta 800 metristä tänne kuudessa tunnissa. Täältä Saksan puolelta on kovempi nousumatka kuin Itävallan puolelta.

Jyrkkää on.

Mieleni valtasi taas se tuttu tunne, suuri kiitollisuus elämälle, että saan elää tämän hetken täällä uudessa kotimaassa. Kokea tämän suuren rikkauden, KIITOS.

Tuosta lähtisi jyrkkä ja pitkä matka alas.

Näkymiä Itävallasta päin.

Täältä on lyhyempi ja helpompi reitti ylös huipulle tai alas.

Reilu vuosi sitten nousimme tällä hissillä.

Pilvet roikkuivat mukavasti laakson yllä kaukana.

Saksan puoli.

Täällä nämä alppinaakat ovat persoja. Tulivat aivan kädestä syömään ja aivan joidenkin kädelle istumaan.

Röyhkeitäkin kaiken lisäksi, kun pöytään kävivät vielä siinä syöjien ollessa tallustelemaan.

Muka viisaitakin, kun tutki aivan paperisyttyrän alta, että löytyykö sieltä herkkupalaa.

Ja toisessa päässä pöytää pohdittiin kuka saa leipäpalan.

Hissillä alas usvan läpi.

Tämä 2600m oleva Schneeferner-jäätikkö on sulanut uhkaavasti 40 vuoden aikana.

Riemua ja iloa, joku saattoi olla ensimmäisen kerran ikuisella jäällä tai laskea mäkeä.

Rinteessä vasemmalla ympäristön tutkimusasema, Schneefernerhaus.

Täällä vuoriylängöllä lasketellaan talvella.

Junalla menimme alas.

Usein ajatuksissani on liikkunut tämmöinen hullu ajatus, minulla on tapana suunnitella kaikkea, että olisi hienoa kävellen mennä Zugspitze vuoren huipulle. Olisihan se muutaman vuoden päästä mukava lahja antaa itselle, kun sen aikuisen iän saavuttaa. Katsotaan kuinka tämän ajatuksen kanssa käy. Nyt se tuntuu jo pienen askeleen lähempänä, kun ensimmäisen klettersteig-nousun olen tehnyt. :)

Tämä päivä oli minulle suuren saavutuksen päivä. Tästä lähtien olen entistä rohkeampi vuorillakulkija. :)

Olen super Frau. :)

KIITOS!

Soleil

Ps. Paluumatka leirintäalueelle oli yhtä laskettelua, ei tympinyt ollenkaan.